Siskon muuttoa seuranneena keväänä sekaantui mies ensi kerran Eevan elämään. Hän oli silloin 22-vuotias, kukoistava neito, ainakin omaistensa mielestä valmis sekä ruumiiltaan että sielultaan miehelään.
Mies oli naapuripitäjän körttiläisnuorukaisia, äveriään talon poika ja Tulimaan huonekunnan läheisiä tuttavia. Hänen nimensä oli Ossi Halla.
Usein pyhäisenä päivänä tuiskahti koko perhe heille. Puheltiin uskonasioista, veisailtiin ja luettiin, mutta aina välistä pirahti jotakin kevyempääkin joukkoon. Ja vaikka Ossi Halla olikin nuori mies, niin rupatteli hän muiden mukana vakaasti ja harvakseen niinkuin vanha äijäkränä – mikäli yleensä lainkaan aukaisi suutaan.
Hän ei polttanut, hän ei juonut, ja hän oli hyvästä suvusta, ja rikkaasta, no, rahasta ei kannattane puhua. Siinä hän kyyhötti istuallaan hiljaisena ja harmaana; hänen laihat kasvonsa olivat tavallisesti nyrkkejä vasten painetut, kyynärpäät polvilla. Punavivahteinen tukka ja teräväkärkinen, kesakkoinen nenä pistivät hänestä ensiksi silmään. "Jo joo" ja "niinhän se", hän puheli, ja kaiken aikaa hänen suuret, vihertävänhailakat silmänsä tähyilivät uneliaina valkeiden, räpyttelevien silmäluomien lomitse. Silloin tällöin hänen innostuessaan ne saattoivat välähtää kirkkaina niinkuin hämyinen syysmetsä salamain valossa. Ja hänen kulmakarvansa törröttivät kankeina ja itsepäisinä niinkuin kaksi siankarvaista töyhtöä.
Mutta kun hän nousi seisomaan ja ojensi pitkän, laihan vartalonsa, joka oli kömpelö ja suuriluinen, uhoi hänestä kaikesta huolimatta jotakin ihmeen vaikuttavaa, tekisi mieli sanoa: maagillista tehoa. Hän herätti heti ensi näkemältä sellaisen aavistelevan tunnon, että hänestä saattoi täydellä syyllä odottaa mitä tahansa. Noiden hämyisten silmien salaperäisissä uumenissa piili kenties suuriakin salaisuuksia, ja vaikka ne näyttivätkin uskollisilta ja lempeiltä, niin niitä sittenkin omituisesti pelkäsi. Tuo punertavajouhinen tukka, nuo törröttävät kulmakarvat ja tuo laiha, teräväkärkinen nenä olivat ikään kuin jonkin yllättävän vaaran hälyytysmerkkejä.
Tällainen hän oli: mies, josta Tulimaan isäntä suunnitteli itselleen vävypoikaa. Isäukot sopivat molemminpuolisesti; hyvähän oli, että heränneet naivat keskuudestaan, ei tullut sukuun huonoa verta. Ja mitä taas nuoriin tuli, niin heidän kohdaltaan arveltiin asian kyllä järjestyvät jos vielä eivät toisista pitäneetkään, niin kyllähän oppivat. Näin ukot itse tykönään asian miettivät, ja kukapa takasi, etteivätkö he olisi olleet oikeassakin.
Eeva oivalsi piankin nämä hänen vastaisen elämänsä järjestelyt. Huomio täytti hänen mielensä jännittyneellä odotuksella, jopa pelolla, joka oli kuin uhkaava ukkospilvi. Kenkään ei aavistanut hänen sisäistä hätääntymistään, sillä hän hyöri askareissaan edelleenkin tyynenä ja äänettömänä, silmät lempeinä ja selittämättöminä. Jossakin tuon naisellisen poven sisäpuolella kiersi kenties kaipaava veri ja tykytti kuumeinen sydän, mutta vain tarkkasilmäisimmät tulivat sitä ajatelleiksi.
Ja Ossi Halla könötti pitkät tovit hievahtamatta, salamyhkäisenä, eikä yksikään sielu osannut kurkkailla, mitä hän hiljaisuudessaan pohti. .. Tummat hirsiseinät ylenivät ahdistavina, ja valo värjyi hentona ja ikään kuin pelokkaana; tämä oli sille liian synkkä mykkä asumus.
Mutta yht´äkkiä saattoi Eeva säikähtää Hallan katsetta; se oli niin hämyinen kaikessa hailakkuudessaan, ja sen uumenissa piili lukemattomia salaisuuksia. "Joo joo" ja "niinhän se", rupatteli nuori körttimies, mutta hänen sisimmät aivoituksensa pysyivät visusti pimennossa. Kaikesta huolimatta hän tuli yhä useammin Tulimaahan. Ja hänen isänsä tuli, ja hänen äitinsä tuli. Ja he puhelivat maasta ja sen viljavuudesta ja taivaasta ja sen siunauksesta.
Ossin näennäisestä vakavuudesta ja luotettavuudesta huolimatta Eeva uumoili hänessä jotakin pelottavaa; tuo miehen ahdistava äänettömyys oli niinkuin luonnon syvää, pingotettua rauhaa ennen myrskyn puhkeamista.
Vähitellen Eeva oppi huomaamaan, että pojan valjut kasvot punertuivat joka kerta hänen vain sattumaltakin joutuessaan tämän lähettyville. Hänen oma mielensä pysyi jatkuvasti omituisen sekavana, niin ettei hän kyennyt sitä itsekään selittämään. Sielläkin tuntui paraikaa kehkeytyvän aavistamattomia mahdollisuuksia. Hän kävi hiukan ärtyisäksi¸ toisinaan hänen luontonsa kuohahti pienoisestakin vastoinkäymisestä yli säädyllisten rajojen, ja jolloinkin, vaikka kylläkin perin harvoin, hän antoi terävän vastauksen jopa morkkailevalle isälleenkin. "Kyllä isä" ei ollut enää läheskään yhtä tavallinen kuin aikaisemmin. Isä selitti tämän omalla tavallaan. . ."Hyvä tulee", Hallan isäntä murahti ymmärtäväisesti myhähdellen. "Täytyy tulla", Tulimaa lisäsi siihen töykeästi, mutta hän iloitsi mielessään.
Tuon tuostakin koko seurakunta selittämättömällä tavalla häipyi nuorten lähettyviltä. Miksi he menivät, minne he menivät? .. Nuoret käsittivät kyllä asian, mutta tämä vanhuksien hyväntahtoinen avuliaisuus ei suinkaan millään tavoin mairitellut heitä. Se asetti heille määrättyjä velvollisuuksia, niin että he tunsivat itsensä melkeinpä näyttelijöiksi, jotka on pakotettu astumaan lavalle, ennekuin he vielä osaavat roolejaankaan. Vilkuillen toisiaan nolostuneina he koettivat verhota omia hämmentyneitä tuntemuksiaan turhilla sanoilla ja joutavilla puheenparsilla. Siitä huolimatta he kuulivat kaiken aikaa oman verensä rauhattoman lyönnin. Voimatta enää hillitä itseään mies tavallisesti rykäisi, siveli kiusaantuneena hiestävää otsaansa hoippuen vihdoin pitkine jalkoineen ulos.
Jolloinkin he uskaltautuivat käyskentelemään kahden kesken pitkin keväisten niittyjen pientareita. Eevaa nämä retket epämääräisellä tavalla kiduttivat, niinkuin hän olisi alituisesti vaistonnut lähestyvänsä jotakin pelottavaa kuilua, jota hän ei kyennyt silmillään erottamaan. Mielellään hän olisi luopunut niistä, mutta jokin vastustamaton sisäinen ahdistus pakotti hänet kaikesta huolimatta jatkamaan. Hän oli kaiketikin jo niin perinpohjin kyllästynyt ainaiseen yksinäisyyteensä, että vähäinenkin tuttavuus tuotti hänelle korvaamatonta hupia. Ja eihän tässä viattomassa kanssakäymisessä itse asiassa piillyt vähäisintäkään vaaraa; hehän tuskin katsahtivat toisiinsa. Eivätkä he vaihtaneet montakaan sanaa, sillä heidän oli vaikea löytää yhteisiä puheenaiheita. He vain tallustelivat rinta rinnan nauttien tiedottomasti toistensa läheisyydestä. Silloin tällöin Ossi lausahti sanan maasta, sen kynnöstä ja kylvöstä taikka selosti sitä ja sitä parannusta, jonka hän aikoi asumiseensa tehdä saatuaan oman talon. Hän oli tuleva isäntä, nyt jo täysi maamies, isäänsä parempi: tämä tietoisuus täytti hänen rintansa ylpeydellä antaen pontta hänen luisevalle varrelleen. Hän muuttui milteipä komeaksi siinä jutellessaan. Hänen harmailta kasvoiltaankin oli pudonnut niitä peittävä salamyhkäisyyden verho, niin että ne näyttivät nyt vilkkailta ja iloisilta. Kukapa olisi uskonut hänessä piilevän noin paljon syvää hartautta erinäisiin asioihin. Jolloinkin hän puhuessaan innostui jopa liiallisuuksiinkin, mutta silloin hänen sanansa aina omituisesti tahmaantuivat takertuen kurkkuun, ja hänen oli pakko änkyttää viimeiset sanansa. Tällöin hän karahti kasvoiltaan tulipunaiseksi lopettaen nopeasti puheensa.
Kävellessään hän hypisteli lakkaamatta tietämättään käsiään. Tämä omituinen kömpelyys kiusasi Eevaa aivan käsittämättömissä määrin, jopa niinkin, että hän oli toisinaan suorastaan parkaista vastenmielisyytensä julki, mutta siitä huolimatta – tai ehkäpä juuri siitä johtuen – hän yllättyi tuon tuostakin huomatessaan tuijottelevansa noihin kyhmyisiin, laihoihin nyrkkeihin, joiden rystysissä loisti kimppu jäykkiä punertavia karvoja. Hämmentyneenä hänen keskeytymättömästä vilkuilustaan mies hermostui entistäkin enemmän tietämättä loppujen lopuksi vähääkään, mitä olisi käsilleen tehnyt. Hetkisen hän haroi niitä sinne tänne sulkien ja levittäen koukistettuja sormiaan, kunnes vihdoin monien kokeilevien manööverien jälkeen uskalsi pistää ne taskuihinsa. Nähdessään tämän hullunkurisen avuttomuuden Eevan sisu kuohahti; vain töin tuskin hän kykeni hillitsemään pilkallisia, kummallisen raivoisia sanojaan. Ymmärtämättä itsenkään omaa rajatonta ärtymystään hän tunsi niskansa jäykistyvän ja suunsa vetäytyvän nyrpeään suppuun. Niin he sitten kuljeskelivat pitkät ajat sanattomina, allapäin.
Eevalle nämä kohtaukset olivat jollakin tavalla, sanoisinko: kiduttavan nautinnollisia. Hän kärsi niistä voimatta kuitenkaan vastustaa väkevää taipumustaan alistua niihin yhä uudelleen ja uudelleen. Jokin pimeä nielu tuntui kahmaisseen hänet kurimukseensa. Monen monena iltana hän ryhtyi vakavissaan pohtimaan, pitikö hän ehkä sittenkin Ossi Hallasta, mutta kaikista myönnytysyrityksistä huolimatta hän päätyi kuitenkin aina samaan lopputulokseen: ei. Ossi Halla oli hänelle vieras ja pysyisi kenties ikuisesti vieraana. Tämä vakaumus oli järkkymättömän luja yksinäisinä yönhetkinä, mutta aina joutuessaan miehen lähettyville hän yht’äkkiä omituisesti häkeltyi käyden horjuvaiseksi ja epätietoiseksi; hänen tuli ikään kuin kuuma ja kylmä yhtä aikaan, ja vähäisinkin tuulen henkäys sai hänen ihonsa värähtämään. Tiesipä hän jolloinkin ikävöivänsäkin poikaa, mutta tässä ikävässä oli samalla jotakin tuskallisen hätääntynyttä, melkeinpä säikähtynyttä, mikä tuntemus pakotti hänet vajoamaan syviin ajatuksiin. Yhä useammin hän teki itselleen saman kysymyksen, mutta aina oli hänen vastattava: ei. Tämä outo sekavuus, jonka syntyjä syviä hän ei uskaltanut käydä penkomaan, hämmensi hänen mielensä tasapainon tehden hänestä tunteikkaan, usein vesittelevän äkäpussin. Öisin hänen oli vaikea saada unta. Silloin hän muisteli Ossin innostuneita puheita maasta ja sen oikeasta viljelemisestä, karjasta ja sen taloudellisesta hoitamisesta. "Hänestä tulee oiva maamies", hän lopetti ajatuskulkunsa ikään kuin puolustautuakseen tahtomattaan versoavaa vastenmielisyyttään vastaan, mutta tämä toteamus ei lievittänyt hänen sisäisiä taistelujaan vähimmässäkään määrin. Päinvastoin hän saattoi yht’äkkiä nähdä edessään miehen suuret hypistelevät kädet loistavine karvakimppuineen taikka kuulla hänen tahmaantuneen äänensä innostuksen hetkinä. Silloin hän raivostui itselleen. Kaikki tuntui hänestä sanomattoman nololta, joutavalta, milteipä häpeälliseltäkin, ikään kuin hän olisi ryvettänyt sieluaan jossakin tahraisessa. Koko oleminen oli yhdentekevää. Hänen teki mielensä itkeä, mutta ei: hänen silmänsä pysyivät kuivina, ja epätoivoinen taistelu jatkui yhäkin – käsittämätön taistelu. Kesä lähestyi nopeasti. Yöt kävivät valoisiksi, ja kottaraiset vikersivät pihakoivussa.
Ja tänään oli taaskin tuollainen viivähtävä, omissa muisteloissaan uinaileva hämyhetki, jollaisista on melkein mahdoton sanoa, kuuluvatko ne päivään vai yöhön. Tosin ilma oli yhä viileähkö, mutta sen raikas sulous oli vain omiaan innoittamaan retkeilyhalua.
He kuljeskelivat käsi kädessä niinkuin pienet lapset; sellaisen myönnytyksen Eeva saattoi toki Hallalle tehdä. Kaikki oli hiljaista heidän ympärillään... Kas, kalat molskivat järvessä; kas, linnut lauloivat: Oli siis sittenkin jotakin elämää, vaikka äänet tuntuivatkin äsken vaienneilta. Nämä jokapäiväiset ilmiöt sykähdyttivät heidän sydämiään, ikään kuin ne eivät olisi milloinkaan ennen kokeneet mitään sellaisia... Mutta Ossi tunsi itsensä kaikesta huolimatta perin rauhattomaksi: mitä hän sanoisi, mitä tekisi. Olihan hän joka tapauksessa päättänyt, että tänään pitäisi ratkaisun tapahtua. Eeva vaikutti kuitenkin nyt niin luotaantyöntävältä ja selittämättömältä. Tyttö oli itsetietoinen ja suljettu. Kuinka hän uskaltaisi tätä lähestyä? Pelkkä ajatuskin hermostutti häntä siinä määrin, että hän tunsi jalkojensa horjuvan. Mutta Eeva.. hän käveli vakavin, tukevin askelin, ja hänen suunsa seutuvilla oli jotakin melkein ankaraa päättäväisyyttä.
Ossi katsahti kumppaniinsa ihmeissään; tämä kulki omaan yksinäisyyteensä hautautuneena suoraan eteenpäin, aina vain suoraan eteenpäin. Tiesikö hän lainkaan, minne he menivät; miksi he menivät; tuliko hän omasta vapaasta tahdostaan, vai noudattiko hän yksinomaan vanhempiensa toivomusta? …Nämä kysymykset hätkähdyttivät miestä. Yht’äkkiä hän tunsi kätensä inhottavan hikisiksi. Kenties Eevakin sen tunsi, vaikkei ollutkaan sitä huomaavinaan; tuossa hän vain käveli kylmänä ja ylpeänä niinkuin ei olisi lainkaan muistanut, että hänellä oli seuraakin... Maisema häälyi Ossin silmissä: metsän reuna hämärtyi hämärtymistään, maa huojui... Milloinkaan hän ei pääsisi Eevaa tarpeeksi lähelle; vaikkapa he makaisivat sylityksin, olisi heidän välillään sittenkin päivämatka. He saisivat talsia näin käsi kädessä illasta toiseen, he voisivat perustaa kodin, ja Eeva saattaisi synnyttää hänelle lapsia - - ei milloinkaan! .. He pysyisivät ikuisesti vieraina toisilleen... Mutta mitäpä siitäkään. Saisihan hän ainakin tilaisuuden nähdä rakastamansa, kosketella tätä; he siittäisivät lapsia, lukemattomat eri siteet alkaisivat kietoa heitä yhteen. Eikö sekään auttaisi?
Mitä enemmän Ossi mietti, sitä epävarmemmaksi hän tuli. Mutta kaikkien epäilysten uhallakin hänessä asui sittenkin toivo, tuo maanpuskijain kaikkivoittava, alistunut odotus, joka lienee pelastanut hänen kaskea viertäneet esi-isänsäkin elämälle.
Rannalla he vihdoin pysähtyivät istahtaen laakealle kivipaadelle. Tällä samalla graniitilla lojuen oli Eeva uneksinut tyttövuosiensa kauneimmat unelmat. Tähän hän oli uimaretkillään heittänyt vaatteensa, ja tästä hän oli syöksynyt alastomana ja norjana yli päilyvän veden kunnes oli vihdoin hulpahtanut niljaiseen pohjamutaan; vasta silloin hän oli lähtenyt uimaan. . Salamyhkäisinä syysiltoina hän oli värjötellyt tällä samalla paadella Siskon kanssa märkänä, viluisena, hampaat kalisten, mutta mieli reippaana ja iloa tulvillaan. Illan tullen he olivat kuunnelleet sorsien mekastusta rantaruovostoissa. Kivi oli ollut onnela, jolle he olivat hiipineet väsyneinä hetkinään; se oli ollut pieni, turvallinen asunto keskellä maan mittaamatonta syliä... Ja nyt hän istui siinä miehen kanssa.
Eeva tunsi miehen kostean kouran kouristuksenomaisen puserruksen. Eräänlainen kauhisteleva vieraudentunne täytti hänen mielensä, niin että hän tempasi kätensä nopeasti pois... Mitä tämä kahdenolo oikeastaan merkitsi; mihin he olivat ajautumassa? .. Järven viileä henkäys löyhähti hänen poskelleen, ja hän värisi ties mistä – vilustako?
Yht’äkkiä hän tajusi miehen katselevan itseään terävin, välkehtivin silmin, ikäänkuin tämä olisi tahtonut tunkeutua hänen olemuksensa salaisimpiinkin uumeniin... Millä oikeudella tuo vieras uskoi tuijottavansa; mitä tekemistä hänellä oli toisen, hänelle kuulumattoman henkilön sielun kanssa? Eeva suorastaan pihisi harmista, ja hänen pohjalainen luontonsa oikein kuohahti, mutta -niin merkillinen on ihmisluonne – että miehen katse hiveli häntä oudosti, jopa niin, että hän saattoi sitä kaivatakin, jos se viipyi hetkisenkään muualla... On päivänselvää, ettei hänellä ollut pienintäkään taipumusta antautua minkäänlaisiin rakkausseikkailuihin, eihän toki; pelkkä ajatuskin jo kauhisti. Olihan hän tähänkin saakka kukistanut tahtonsa koko voimalla pienimmätkin kevytmieliset kuvitelmat. Kaikkinainen lemmenleikittely oli kerta kaikkiaan hänen tuntemuksilleen vierasta. - - Mutta nytpä hän istuikin tässä. . .
Ja jotakin tapahtui hänessä: hänen ruumiinsa kävi omituisen täysinäiseksi, vereväksi ja kukkeaksi, niin että hän suorastaan kärsi omasta ylitsevuotavasta runsaudestaan.. Mielellään hän olisi heittäytynyt rennoksi ja välinpitämättömäksi kaikesta. Järven henkäys viileytti suloisesti... Mikä ahdistus pakottikaan ihmisen käyttäytymään aina niin suljettuna, niin pidättyväisenä – kuin ikuisesti avautumaton kukka? .. Hän tunsi valloittavaa halua heittäytyä selälleen, vapaaksi, rennoksi, unohtaa kaikki sovinnaiset säännöt ja kahlehtivat muotoseikat. Kuuma puistatus väristi hänen ruumistaan, samalla kuin jokin ihmeellinen hämmennys esti häntä ajattelemasta, mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi. - - Elämän alkuvoimainen aalto tuuditti häntä suurelle ulapalle jättäen hänet yksin ja omaa tahtoa vaille. Rannat häipyivät siintävien vesien taa.
Mutta nythän oli yö, tyhjä, äänetön yö! Hänen pitäisi olla jo nukkumassa. Miksi hän viipyikään täällä näin myöhälle? Tämähän oli naurettavaa. . . Miehen sormet hyväilivät hänen kivellä lepäävää kättään... Kuinka ihmeellistä elämä olikaan: täynnä salattua jännitystä, peitettyä tuskaa ja iloa – iloa, joka oli puhkaista ruumiin tulvinnallaan!
"Nyt lähdetään kotiin", hän sopersi heiveröisellä, ryhdittömällä äänellä. "Nyt lähdetään", hän toisti kuuluvammin pysyen kuitenkin alallaan. Silloin hän todella säikähti; miehen kädet hapuilivat hänen vyötäröitään pusertuen hänen ympärilleen kuumoittavina rautavanteina… "Nyt lähdetään kotiin", hän toisteli tuon tuostakin tukahtuneesti. "Ei, ei vielä", hän kuuli vieraan äänen soinnuttoman kähäyksen. "Pitääkö olla näin?" Hän ajatteli tuskaisena… Autius ympärillä oli upottava, ja jossakin aivan lähettyvillä uhoi kuuma nielu vetäen häntä lakkaamatta puoleensa. Hän kiisi aaltojen tuuditeltavana yhä etäämmälle ja etäämmälle, kauan pimeälle ulapalle. Jolloinkin loppuisi meren aava selkä, ja hän uppoaisi kauhistuttavaan kurimukseen – lopullisesti, ikuisiksi ajoiksi.
"Minun täytyy lähteä, täytyy, täytyy", hän ajatteli ties kuinka monetta kertaa kykenemättä kuitenkaan vapautumaan herpaannuksestaan. Mies sitoi hänet paikalleen ruumiinsa läheisyydellä, raskaalla hengityksellään ja silmiensä polttavalla hehkulla. "Minun täytyy lähteä", hän huudahti vihdoin hätääntyneenä, sillä kostea henkäys leyhähti hänen kasvoillaan kuumien huulien hamuillessa hänen ihoaan.
"Eeva, olethan sinä minun, olethan?"
"En, minä en ole sinun, en kenenkään!" Hän huudahti miltei suunniltaan tehden samalla voimakkaalla ruumiillaan nopean, riuhtaisevan liikkeen. Mies hellitti otteensa tämän odottamattoman kiihkon lamaannuttamana.
"Minä olen hullu, järjiltäni!" Eeva sopersi toistamiseen lähtien kävelemään kotiaan kohti nopein, päättäväisin askelin. Hän kiirehti milteipä juoksujalkaa, ikäänkuin olisi tuntenut miehen ahdistavan itseään yhäkin näkymättömänä haamuna.
Ossi istui paikallaan punaisena ja avuttomana. Jotakin oli murskaantunut hänen käsiinsä. Hän oli mies, joka taitettuaan itselleen vehmasvartisen kukan käsittelee sitä karkein, väkivaltaisin käsin, niin että se nopeasti lakastuu, kuihtuu, kuolee. Tuolla nyt loittoni hänen rakkautensa kohde lipuen kenties ikuisiksi ajoiksi hänen ulottuviltaan. Tytön kasvojen ilme oli ollut niin päättäväinen ja – julma, että se julisti vielä nytkin, pelkkänä muistikuvana, pimeää yötä hänelle ja hänen kaltaisilleen. Mutta katsellessaan hervottomia käsiään hän oli tuntevinaan niissä vieläkin kuuman kukan kiehtovan tuoksun.
"No, tämähän on vain yksi elämä!" Hän sanoi ääneen. Sitten hän tähyili kauan lammen yötummaa ulappaa.
Tulimaan isänsä seisoskeli yksinään talonsa pihamaalla. Hän tunsi asemansa hiukkasen noloksi, sillä seisoa könöttihän hän tässä niinkuin vartiosotamies, ja olihan nyt jo myöhä, sikeimmän unen aika. Yön himmeä kuulto värjyi maiseman yllä pehmeinä valokajoina, eikä hänkään, karu mies, säästynyt sen hempeältä lumolta. Hänen ankarat piirteensä lientyivät ja aivan tahtomattaan hän hynkäisi lyhyen virrenpätkän, tosin ääntään pidätellen, ettei vain vaimo, joka oli jo makuulla, missään nimessä kuulisi tätä yksinäistä iloittelua.
"Kautta tyynen, vienon yön, Päältä kirkkaan tähtivyön
Riemun ääni helähtää, Suuret, Pienet herättää."
Kaikesta huolimatta hänen rauhattomuutensa lisääntyi hetki hetkeltä. Tuon tuostakin hän pälyi sinertävään hämyyn hukkuvaa rantaa; siellä jossakin suojaavien puiden kätkössä solmivat hänen tyttärensä ja hänen parhaimman ystävänsä poika ikuisia valoja. Tätä ajatellessaan läikähti hänen mielessään tulvehtiva tyydytyksen aalto. Hyvin oli elämä kohdellut hänen perhekuntaansa. Tosin Herra olisi saanut siunata häntä useammalla perillisellä antaen edes pojan, esikoisen, elää, mutta mikä oli tapahtunut, sitä ei voinut enää toiseksi muuttaa; kiitetty olkoon Herran tahto!
Vähäinen surumielisyyden häivä pimitti Tulimaan ilon hänen muistaessaan perhekuntansa vajalukuisuuden. Liialla viljavuudella ei Korkein – kaikessa viisaudessaan – ollut hänen vaimoaan siunannut. Tuskalla ja hiellä tämä oli synnyttänyt esikoisensa, heiveröisen miehenalun. Lapsi oli ollut sairaalloinen, kitulias vesa, jonka elämä lienee muodostunut pelkäksi tuskalliseksi uneksi. Onneksi tuoni olikin pian pelastanut taaperoisen vaivoistaan; ja he, surevat vanhukset, olivat jääneet odottamaan uutta tulokasta. Pelolla ja vavistuksella he olivat vartoneet, sillä jo tämä ensimmäinen synnytys oli käynyt hennon ja kapealanteisen äidin voimille. Toisesta synnytyksestä olikin muodostunut suorastaan musertava. Töin tuskin oli vaimo tullut pelastetuksi, ja lapsikin oli jäänyt kaikeksi onneksi henkiin. Siihen olivat saaneet enemmät synnytykset jäädä. Lääkäri oli kieltänyt vaimolta sellaiset puuhat, ja mikäpä heidän oli muu auttanut kuin alistua.
Mutta vielä nytkin katkeroitti Tulimaan elämää häviämätön kaunanhenki vaimoaan kohtaan, ikään kuin tämä olisi tehnyt itsensä syypääksi rikokseen, jota hänen oli mahdoton antaa anteeksi. Naispoloisessa oli muutenkin jotakin kiihdyttävää. Aina kun hän vain näkikin tämän valjun, varjomaisen olemuksen, nousi hänen mielensä kummaan kapinaan. "Eihän se ole hänen vikansa", hän koetti tyynnytellä itseänsä. "Hänhän on niinkuin siipirikko lintu, tuollainen avuton rääpiskä." Kaikesta huolimatta hän tunsi yhä väkevämpää taipumusta mistään piittaamattomaan ankaruuteen.
"Pian lähtee Eevakin, ja sitten me jäämme kahden", hän ajatteli kaihomielisesti ikävöiden sillä hetkellä todellakin ainokaista lastaan. "Kuinka nopeasti aika kuluukaan", hän huokasi vuosien takaisen kuvan vaimosta, tuosta siipirikosta, palautuessa hänen mieleensä. Nainen oli ollut silloin nuori, säikkyvä tyttönen, kovin vaalea ja heleäposkinen. Hänen hentoinen olemuksensa oli uhonnut jotakin pakenevaa viehkeyttä ja hänen silmänsä olivat tulvineet valoa. Turhaan Tulimaa oli kokenut estellä sydämensä hätääntyneitä lyöntejä: tuon avuttoman hän oli tahtonut omakseen, tuosta hän oli tahtonut huolehtia ja tuolle hän oli tahtonut parhaansa antaa! – Mutta mitä oli nyt naisesta jälellä: vain arka, häipyvä varjo; poissa oli suurten silmien valo! .. Enää ei häntä saattanut muistella joutumatta pahan pauloihin.
Palauttaakseen hämmentyneen tasapainonsa hän alkoi hyräillä uudelleen äskeistä virttä. Ja vähitellen laskeutuikin rauha hänen mieleensä… Ehkäpä kaikki olikin näin parhain päin; itse Jumalahan oli asiat näin johdellut tutkimattomassa viisaudessaan. Mitäpä hänellä olikaan valittamista: maallista hyvää ei puuttunut, taivaallisen etuoikeutensa perhekunta oli hoidellut sydämensä halulla, ja nyt menisi tytär miehelään, parhaaseen mahdolliseen! Hyvin, hyvin oli Herra omistaan huolta pitänyt! Eipä sopinut todellakaan syytellä! – Tulimaa hyrähteli virttään tyytyväisenä, valoisin katsein… Vaan myöhällepä nuoret viipyivätkin. Olihan se toisaalta kyllä ymmärrettävää: tuollainen hempeä, kukkea pari! Johan toki; monenlainen leperrys siinä virisi! Suloisen immen saisi poika, eipä voisi hän Luojaltaan oivempaa toivoa: niin puhdas, niin hyvä ja laupias oli tyttö – oikea karitsainen!
Tulimaan mieli kohosi yön kuulaan hengen keralla ylevään korkeuteen. Koko huonekuntansa hän halusi nyt siunata, kaikille hän tahtoi hyvän sanan sanoa ja anteeksi antaa. Oliko vaimon viks, ettei tämä enempää hedelmää kantanut, samoinkuin oliko maan vika, ettei sekään runsaampaa satoa tuottanut? Syyttömiä olivat molemmat, eikä ollut vikapäätä muualtakaan etsittävä, sillä kaikkihan oli saman Isän työtä… Mutta kello, mitähän se jo lieneekään? Myöhälle, ylen myöhälle nuoret näyttivätkin viipyvän! Olisikohan poika turhassa arkuudessaan asiaa pitkittänyt, jos asia nyt enää mitään kosimista olisi kaivannutkaan… Pian he saapuisivat rinnatuksin kukkeana nuorena morsiusparina. Itse hän saisi heidät vastaan ottaa, itse hän saisi lukea onnen heidän silmistänsä, itse hän saisi heille ensiksi hyvän sanan sanoa. – vaan miksi heitä ei jo kuulunut?
Tulimaan silmät tähyilivät turhaan kuulaaseen kesäyöhön. Silloin, vihdoinkin!
Mutta tuskin oli Tulimaan rauhaton mieli purkautunut helpoittavaan huokaukseen, kun hän jo omituisesti jäykistyi… Tyttöhän palasi yksinään! Mitä olikaan tapahtunut?
Tulimaa kykeni vain vaivoin hillitsemään tulisen luontonsa äkillistä kuohahdusta, ja jännittyneessä epäilyssään hän tunsi lihastensa vastustamattomasti värähtelevän. Pahoitellen omaa tilaansa hän koetti määrätietoisesti tyynnytellä itseänsä. Eihän ollut mitään syytä malttamattomuuteen; miksi hänen pitikään olla niin perin kiivas ja aina valmis kuohahtamaan yli äyräittensä? – Mutta vaikka hän moittikin itseään ankarin sanoin, ei hän sittenkään kyennyt vaimentamaan rauhattomuutensa yhä kuohupäisemmäksi kasvavaa merenkäyntiä. Hänen leukapielensä pusertuivat kireään pinnistykseen, ja hänen silmiinsä tuli kova, metallinen välke.
"Oletko juossut?" Hän kysyi koettaen turhaan hillitä äänensä töykeää sävyä.
"Olen", tyttö vastasi nyreästi vilkaisemattakaan häneen.
Isä huomasi, että tytär aikoi luikkia hänen ohitseen näkemättä häntä. Tämä havainto yllytti hänen vihansa kuohuntaa. Hän jo itsekin säikähti omaa ylenpalttista harmiaan, jonka syntyjä syviä hän tuskin tajusi.
"Miksi?"
"No?" Tämä lyhyt huudahdus oli samalla kertaa sekä hermostuneen ihmettelevä että itsepäisen torjuva. Tuokion tyttö katsoi isäänsä silmissään milteipä säikähtynyt tuijotus. Vähitellen niiden ilme kuitenkin ikäänkuin sammui ja sumeni ja niihin valahti pilke kylmää, kuollutta harmautta. Tehden hätäisen, epäävän liikkeen kädellään hän aikoi muitta mutkitta poistua.
Tällainen suhtautuminen oli jotakin tavatonta. Jos Tulimaan tarkoitus vielä äsken olikin ollut puhua tyttärelleen lempeässä, sovittelemassa äänensävyssä, niin nyt nämä diplomaattiset suunnitelmat häneltä tyystin unohtuivat. Hänen patriarkaalista arvoasemaansa oli tuimasti loukattu, eikä hän aikonut sitä suinkaan vaieten sietää. Tyttö oli saapa aimo opetuksen! Unohtaen kaikki hienotunteisuuden vaatimukset, jopa tyttärensä kainon luonteenkin hän iski suoraan pahan ytimeen. Sanat paloivat hänen suussaan sähisevänä roihuna, ja ennenkuin ne edes ehtivät ulkosalle olivat ne jo rikkonaisia ja käriseviä.
"Näin, että lähdit Hallan kanssa?"
"Lähdin."
"Missä hän nyt on?"
"Hänkö, hän jäi sinne – pelloille."
"Entä sinä; miksi heitit vieraasi?"
"Mutta isä, hyvänen aika!"
Äänettömyys. Vain avaruuden yksinäinen huhuilu soi, ja se vavahdutti heidänkin lujia sielujaan.
"Tiedät kyllä, mitä tarkoitan! Jo pitkät ajat olen seurannut kuherteluasi tuon pojan kanssa. En ole sinua siitä moittinutkaan, sillä minustakin hän on arvoisesi mies. Et voisi löytää arvoisempaa näiltä main. Toivon vain, että sinä kohtelisit häntä paremmin. Suoraan sanoen olemme me jo, minä ja äitisi, valmistautuneet juomaan kihlajaiskahveja. Niin että.. mutta tietenkin ymmärrämme, ettei meidän sovi tukkia lusikkaamme tähän soppaan ennakolta. Tähän asti olemmekin, niinkuin itse tiedät, pysytelleet visusti syrjässä, mutta nyt, kun omin silmin näen, mitenkä yliolkaisesti sinä viskelet leiviskääsi, en saata enää hillitä sanojani… Ei pidä leikkiä tulella!"
Näin sanottuaan hän lähti. Kenties hänen ryhdissään oli tällä hetkellä jotakin teennäistä ylevyyttä. Hän käveli nopein, päättäväisin askelin, selkä suorana, niinkuin hän olisi vielä poistumisellaankin tahtonut todistaa, että hän oli huonekuntansa ehdoton pää ja yksinvaltias.
Eeva seisoi tuokion paikallaan mykistyneenä. Omiin askeliinsa kompastellen hän vihdoin kapusi ahtaita hämärtäviä rappusia ylös ullakkokammariinsa. Päästyään perille hän lysähti heti hervottomana vuoteensa reunamalle istua nököttäen siinä ties kuinka kauan synkkiin ajatuksiinsa hautautuneena.
Hän tunsi itsensä perin kurjaksi ja hyljätyksi. Mitä merkitsi hänelle eläminen? Eikö hän itse asiassa ollut pelkkä isäntäkasvistaan riippuvainen loinen? Kotihan oli hänen olemassaolonsa perusta. Sen helmassa hän oli avannut silmänsä päivän valkeuteen, sen antimista hän sai ravintonsa, vaatetuksensa ja turvansa; mitä olisi hän ilman kotiaan? Vain tuulen voihke, metsän iankaikkinen humina: vaellus ilman määrää, toive ilman täyttymystä. Menetettyään synnyinsijansa ei hänelle jäisi muuta kuin sairas sielu ja kaksi tyhjyyteen hapuilevaa kättä.
Huoneen hiljainen hämäryys laskeutui hänen aivoilleen hämmentävänä, tuskaisia ajatuksia peittävänä verhona. Unohtaen äskeiset tapahtumat hän heittäytyi vuoteeseen lopen väsyneenä, niinkuin illan näkymättömät taistelut olisivat imeneet hänen verensä viimeisenkin lämpimän pisaran. Nyt hänen teki mielensä antautua jollekin – avuttomana, nöyränä, ruumis ja sielu verille raastettuna.
Jospa hänellä olisikin ollut vielä Isä, Auttaja, jonka helmaan paeta! Mutta ei, hänen lapsuutensa luja, järkkymätön maailma oli nyt lopullisesti pirstaleina. Hän ei ollut enää rippikouluvuosiensa nöyrä, suorasieluinen tyttö, jolle olevaisuus oli pelkkää ihme, selittämätön, kaikessa puhtaudessaan pyhä ja koskematon, täynnä yön kuultoa ja lintusten kirkasta liverrystä. Tuo levoton, kaikkialle tunkeutuva, mitään häikäilemätön uusi henki, joka oli vallannut koko kasvavan polven, oli seannut hänenkin selkeän tytönsielunsa. Lapsuuden maailma oli nyt himmeä ja säröinen, täynnä pirstaleita, täynnä tuskaa ja hätää. Tuulet olivat heittäneet sekasortoon vieraan siemenen, mutta siitä ei vielä tiennyt, mitä se kasvaisi. Pimeänä ja salaperäisenä levittäytyi uusi puolivalmis maailma hänen janoiselle sielulleen – mutta niinkuin syvät kuilut vetävät ja nielevät ihmispoloista, tunsi hänkin jo tämän tutkimattoman maailman hurmaa. Kerran hän syöksyisi sen hämärtäviin uumeniin vapaana ja uhkamielisenä. Vanha maailma jäisi; ja uusi – selkenisikö se milloinkaan? Ainako seuraisi ihmistä sama Tumma Seuralainen, tuo varjo, joka oli niinkuin epäilyistä ja tuskailuista kehkeytynyt lohduton lopputulos: kaikki oli turhaa, kaikki katoaa, maaksi maatuu; mitä sureksit ihmisraiska, elämäsi on vähäinen, hetkisen leimuava kipuna iankaikkisessa yössä?
Etusivu
